Mikäs tässä koneessa istuskellessa, kun on mukana äidin tekemät eväät ja ikkunasta näkyy upea auringonlasku. En ole vieläkään ihan tajunnut lähteneeni tälle retkelle, jota ehdittiinkin jo kauan odottaa. Kai se todellisuus sitten pamahtaa päin näköä viimeistään, kun vajaa 22 tuntia matkustettuani tepastelen aurinkoisen Santiagon aamussa ja koitan löytää tieni johonkin Valparaísoon vievään bussiin. Vähän pehmennystä tuo neljän tunnin vaihto Madridissa, jolloin ehdin juoruilla Espanjassa vaihdossa olevan rakkaan ystäväni Nean kanssa ruuan äärellä aivan liian pitkän (eli yhden kuukauden) tauon jälkeen.
Lähteminen oli vähän haikeaa, mutta puoli vuotta kiitää supernopeasti ohitse, eikä ne kaverit siellä Suomessa mua unohda, ehkä. Lisäksi lähtöä yritti hidastaa kuukausi sitten Alpeilla sijoiltaan tunaroitu kyynärpää ja kahden viikon flunssa. Ja kiirekin oli, vaikkei pitänyt. Mutta muutto hoitui mukavasti perheen jeesillä, vikassa tentissä kävin kääntymässä eilen, kyynärpäätä kuntoutan Chilessä jännittävällä kuminauhajumpalla ja espanjaakin ehdin varmaan oppia paikan päällä. Passi on taskussa ja viisumi löytyy. Eiköhän kaikki järjesty.