Maan järistessä: etsi chileläinen

Facebookissa on liikkunut viime päivinä meme, jossa ohjeistettiin ulkomaalaisia maanjäristyksen sattuessa. Pitää etsiä chileläinen ja seurata hänen reaktioitaan.

Richterin asteikolla chileläisten reaktiot:
1-3: Ei yhtään mitään reaktiota. Chileläiset eivät kykene tuntemaan näin heikkoja maan liikkeitä.
4-5: Ei mitään reaktiota. Chileläiset tiedostavat kyllä, että on maanjäristys, mutta eivät keskeytä tekemisiään sellaisen pikkuasian vuoksi.
6: "Maa tärisee", sanoo chileläinen.
7: "No tämä on voimakas"
8: "Jumalauta!"
>9: Maailmanloppu

Tosiasiassahan 6 on jo voimakas ja 7 erittäin voimakas maanjäristys, mutta Chilen sijaitessa kahden mannerlaatan yhtymäkohdan vieressä ja ollessa siten yksi maailman seismisesti aktiivisimmista maista, ovat maanjäristykset kohtuullisen tavallisia ilmiöitä täällä päin maailmaa. Lähes joka viikko järisee kuulemma jonkin verran, mutta vahvemmat järistykset "eivät ole yleisiä, mutta normaaleja kuitenkin". Espanjassahan on oma sanansa alle 7 magnitudin pikkuisille maanjäristykselle (temblor), siinä missä yli 7 magnitudin jälkeen vasta puhutaan oikeista maanjäristyksistä (terremoto).

Itse pääsin lauantaina kokemaan elämäni ensimmäisen maanjäristyksen, voimakkuudeltaan 5,9. Oltiin etkoilemassa alakerran kommuunissa vähän ennen keskiyötä, ja kyllä siinä kieltämättä vähän säikähti, kun ihan varoittamatta koko maailma alkoi pomppimaan. Ikkunat helisivät, mutta lasit eivät sentään putoilleet pöydältä. Eurooppalaiset katsoivat hätääntyneinä ympärilleen ja chileläiset naureskelivat. Viikonloppuna oli kohtuullisen monia jälkijäristyksiä, mutta en kyllä tuntenut itse yhtäkään. Oltiin ulkkarikavereiden kanssa lähinnä vähän fiiliksissä siitä, että oltiin päästy kokemaan elämämme eka maanjäristys, mutta chileläisten tavoin jatkettiin sitten melko rauhallisesti eteenpäin. Ihan normaalia, jep.

Eilen illalla, Suomen aikaan yöllä, kuitenkin järähti sitten ihan kunnolla 6,9:n tai Jenkkien mittaamana 7,1:n voimakkuudella kesken luennon. Maailma vain tärisi hallitsemattomasti. Videotykki pomppi rajusti, tavarat putoilivat pöydiltä, ja järinän vain jatkuessa ja jatkuessa paikallisetkin alkoivat jo hätääntymään. Ihmiset nappasivat tärkeät tavarat mukaan ja nousivat pystyyn valmiina juoksemaan hiton lujaa. Tässä vaiheessa herkkä mieleni ahdistui melkoisesti liian nuorena kuolemisesta ja koin ihan kohtuullista paniikkia. Maailma vaan hyppii ja pomppii, eikä sitä voi paeta mitenkään. Sitten se tärinä loppui, ja oppitunti jatkui tsunamivaroituksen soidessa ulkona. Todella rauhallinen ympäristö keskittyä kuolemanpelossa ambulanssien ja hätävaroituksen pauhatessa ulkosalla.

Kaikilla samantien luurit kourassa, ja matkapuhelinverkot ruuhkautuivat kaikkien tarkastaessa läheisten tilanteen. Puhelimet soivat useasti oppitunnin aikana ja ihmiset kävivät vuorotellen käytävässä vastaamassa "Sí, estoy bien". Meidän yliopisto sijaitsee rannalla, mutta vuoren päällä, ja tämä on siis yksi turva-alueista. Näytin varmaan sen verran järkyttyneeltä ulkkarilta, että multa varmistettiin ihanan huomaavaisesti monta kertaa, oonko okei, ja pelottaako. Joo, kaikki hyvin. Mitä nyt meni tunti saada keho normaalitilaan siitä jännittyneisyydestä ja tärinästä. Pulssi oli melko korkealla, vaikka yritti itselleen rationaalisesti muistuttaa, että ei tässä mikään hätä ole, ja tällaista on tapahtunut täällä aika monta kertaa ennenkin. Meidän yliopisto on tosi turvallinen, ja nää rakennukset on tehty kestämään.

Illalla kotona paljastui, että meidän istuessa oppitunnilla ihmiset olivat todella juosseet vuorille odottamaan epätietoisina tsunamivaaran loppumista. Muissa kouluissa oppitunnit oli keskeytetty ja ihmiset patistettu äkkiä koteihinsa lähimmäisten luokse. Kotona toisaalta heitettiin läppää "viimeisestä illallisesta" ja että "toivottavasti nähdään huomenna", mutta toisaalta Pedro tosissaan kehotti pakkaamaan eteiseen valmiiksi makuupussin, taskulampun, vaatteita ja muita selviytymistarvikkeita sisältävän repun kotoa pakenemisen varalle. Kun ei voi koskaan tietää, ovatko nämä jälkijäristyksiä vai kenties sen suuren esijäristyksiä.

Pakkasin repun ja kömmin nukkumaan vaatteet päällä, kengät sängyn vieressä odottamassa. Asun kolmannessa ja ylimmässä kerroksessa 800 metriä rannasta, ja meidän talo on maanjäristyksenkestävä, kuten suurin osa Chilessä. Näillä on täällä vähän kokemusta asiasta. Tsunamin tullessa oltaisiin jotakuinkin turvassa jopa kotona, mutta ihan vieressä on myös portaikko, jota pitkin pääsisi spurttaamaan turvaan vuorelle. Ei mitään järkevää syytä pelkoon, mutta kyllä sitä vaan silti pelotti nukahtaa. Aistit olivat viritettyinä äärimmäisilleen, havainnoiden kaikki äänet ja pienetkin tärinät. Eivätkä ne jälkijäristykset mitenkään rauhoittaneet, vaikka pieniä ja viattomia olivatkin.

Valparaíso selvisi toistaiseksi ilman tsunamia tai suurempia tuhoja. Keskustassa oli ilmeisesti joku tulipalo. Ja seuraavana päivänä, tänään, elämä jatkui normaalisti; kahdeksaksi yliopistolle kemian luennolle. Säikyn vieläkin, kun pöytä tärähtää jonkun tönäistessä sitä vahingossa. Tarkkailen Earthquake Trackista kuinka voimakkaita nämä jälkijäristykset ovat olleet. (Tänään 4,3 ja 4,7.) Ei tässä mitään hätää. Yritän muistaa, että tämä on ihan normaalia. Ehkä vaihdon loppupuolella en itsekään reagoi näihin pikkujäristyksiin.

Kaikenlaisia jännittävyyksiä täällä tapahtuu!

Todos Contamos

Chilessä suoritettiin tänään väestönlaskenta! Kyse on sen verran tärkeästä asiasta, että tänään oli kansallinen vapaapäivä, feriado irrenunciable, eli aivan kaikki koko maassa täytyi olla kiinni. Ihmisiä ohjeistettiin pysymään kodeissaan, ja censistat eli laskijat kävivät koko maan jokaisessa kodissa täyttämässä kyselylomakkeen. Lomakkeeseen täytettiin kaikki asunnossa asuvat henkilöt ja kerättiin kaikenlaisia tietoja tilastoja varten, kuten ikä, ammatti, koulutusaste, syntymäpaikka, intiaaniryhmään kuuluminen. Lopuksi oveen lätkäistiin tarra Censo 2017, censista poistui ja oltiin taas vapaita liikkumaan. Sama rumba toimitetaan normaalisti kymmenen vuoden välein, mutta tällä kertaa viiden vuoden takaisessa laskennassa oltiin möhläilty jotenkin, ja laskenta täytyi uusia vähän aiemmin.

Tää väestönlaskenta vaikutti aluksi taas lähinnä joltain vitsiltä länkkärille. :D Oikeesti, vapaapäivä? Ja oikeesti, koko maan kaikissa taloissa käy joku laskemassa ihmiset? Ja ihan oikeesti, nää kaikki kerätyt tiedot täytetään paperille? Chileläisillä kuitenkin on myös henkilötunnukset ja varmaan jonkunlainen tietokanta, jossa jopa mäkin olen listattuna. Censaamiseen osallistuivat kaikki kunnan työntekijät ja joukko vapaaehtoisia, mm. yliopisto-opiskelijoita. Aika monta tyyppiä tarvitaan laskemaan yhden päivän aikana esim. Santiagon seitsemän miljoonaa asukasta. Varmaan muutama tyyppi tarvitaan myös jälkikäteen purkamaan näitä tietoja tilastoiksi. Eivät meinaa olleet mitään optisia lomakkeita...

Elämä rullaa täällä oikein mukavasti eteenpäin. Espanja sujuu paremmin, yliopisto kuormittaa yllättävän paljon, Valparaísosta paljastuu jatkuvasti lisää löydettävää. En ole enää täysin hukassa, vaan tiedän mistä etsiä mitäkin. Päivästä toiseen selviytymisen sijaan voi keskittyä esimerkiksi kamuihin tai liikuntaan tai vaikka siihen opiskelemiseen – ihan normaalin arjen pyörittämiseen.

Osaan jo (useimmiten) jäädä bussista pois oikeassa kohdassa. Se ei ole näissä paikallisissa pikkubusseissa eli microissa ihan itsestäänselvää, sillä ne kaahaavat ympäristöstä riippumatta täysillä, ja niitä linjoja ja eri reittejä on paljon. Bussipysäkkejä on, mutta ne eivät ole niin justiinsa - kyytiin voi hypätä ja pois voi jäädä muuallakin. Aikataulutkin kai periaatteessa on olemassa. Julkista liikennettä pyörittää monta eri yritystä, ja niistä monilla on vähän eri hinnat. Suomessa mulla ei ikinä ole käteistä saatika sitten pikkukolikoita, mutta täällä niitä on vaan oltava, kun jokainen matka maksetaan erikseen. Tässä kuussa (ties kuinka monen viikon prosessin jälkeen...) saan ehkä opiskelijakorttini julkiseen liikenteeseen, jolloin bussimatkat maksaa enää muutamia kymmeniä senttejä.

Yliopisto täällä on melkoisen paljon erilaista kuin Suomessa. Vaikka veikkaisin tämän tietynlaisen koulumaisuuden sopivan mulle paremmin kuin Suomen akateemisen vapauden, ei tulokset (ainakaan yhdellä kurssilla) ole olleet järin ihmeellisiä. Voi olla, että mun prioriteettijärjestys ei vieläkään suosi opiskelua ihan hirveesti. Tai voi olla, että tää espanjaksi vaikeiden asioiden opiskelu oikeasti on aika hankalaa. Onneksi mulla on Aallon puolesta varaa dropata yksi kurssi...

Pikkubussi eli micro. Kohtuullisen pomppivaa kyytiä, ja välillä kuski ei jaksa oviakaan sulkea, vaikka vauhtia on 70 km/h. Jarrutukset ja kiihdytyksetkin tottakai tehdään niin nopeasti kuin mahdollista. Ihan viihteellistä jokapäiväinen kouluun matkustaminen!

Valparaíson kaupat ja palvelut ovat keskittyneet tasaiselle alueelle meren ja cerrojen eli vuorten väliin. Varsinkin pimeällä noi horisontissa kohoavat cerrot ovat valoineen aika siisti näky!

Kotikatu! Meidän talo on tuo valkoinen tien päässä. Huomatkaa myös sähköjohtojen järjestyneisyys. Mietityttää, pysyykö joku noista vielä kärryillä... 

Vaihtarin elämää

Olin lukiovaihdossa Itävallassa yläasteen jälkeen 2010-11. Vaikka yliopistovaihto on kokemuksena ihan tosi erilainen, on aika hauskaa vertailla näitä vaihtoja ja omia reaktioja asioihin keskenään. Ennen lähtöä kaikilla vaihtareilla oli AFS:n järjestämät koulutukset muun muassa kulttuurishokin käsittelystä ja sopeutumisprosessista vieraaseen kulttuuriin ja maahan. Kävin kokemassa itse vaihtovuoden ilot ja surut, minkä jälkeen jauhoin viitisen vuotta samoista aiheista Suomessa oleville vaihtareille vapaaehtoisena orientaatioleireillä.

Teoria on siis tuttua, ja nyt voin täällä ollessani koittaa observoida fiiliksiäni vähän objektiivisemmastakin näkökulmasta. Tähän mennessä täytyy sanoa, että onpa ihanaa, kun elämä 22-vuotiaana on paljon helpompaa kuin 16-vuotiaana. Asioilla on tapana järjestyä. Juuri yläasteen päättäneellä ujolla Lindalla ei taas ollut ihan pienen elämän helpoimpia kuukausia, kun ekan isäntäperheen kanssa oli vaikeaa, ja sai tuntea olevansa aivan ypöyksin suuressa maailmassa. Piti kerrankin asettaa oma etunsa edelle ja aiheuttaa ikävä konflikti päättämällä vaihtaa perhettä puolessa välissä vuotta. Olipa muuten vallan mainio päätös!

Host-siskon kanssa Itävallan keväästä nauttimassa kuutisen vuotta sitten.

Yliopistovaihdossa ei usein välttämättä pääse sukeltamaan hirvittävän syvälle paikalliseen kulttuuriin, kun ei asu isäntäperheessä ja suuri osa kavereista on myöskin vaihto-opiskelijoita. Mä asun kolmen chileläisen kanssa ja nään täällä jopa vähän paikallista perhe-elämää, mutta ei tässä ole mitenkään motiivina sulautua perheeseen. Asun täällä, puhun espanjaa ja mukamas yritän omaksua paikallisia tapoja, mutta tosiasiassa hengailen pääasiassa eurooppalaisten vaihtareiden kanssa ja en valitettavasti pääse eroon suomalaisesta jäätävästä perusluonteestani.

Opin chileläisiä slangisanoja ja osaan toimia arkitilanteissa täällä möhläilemättä ihan kauheasti. Näen käytännössä ainoastaan tämän usein AFS:nkin orientaatioissa esimerkkinä käytetyn kulttuurijäävuoren merenpinnalla olevan huipun. En kuitenkaan pääse tutustumaan aidosti paikalliseen ajatusmaailmaan ja perusluonteeseen ilman chileläisiä kontakteja ja tuntematta historiaa tarkemmin. Täytyy aktivoitua paikallisten kavereiden etsimisessä - aika kuluu nopeasti!

Toistaiseksi oon siis selvinnyt ihan ilman villimpiä shokkeja tai koti-ikävää. Kuuluu tasaisen hyvää, ja Chile on ihana. En mä täällä loppuelämääni haluaisi asua, mutta kyllä täällä on hyvä olla avartamassa maailmaansa. Yksi lukukausi on myös oikeasti tosi lyhyt aika. Tajusin yks päivä, että on kulunut jo melkein kaksi kuukautta, ja kaikki tuntuu yhä olevan vasta ihan alussa. Jäljellä 2,5 kuukautta yliopistoa Valpossa, minkä jälkeen rinkka selkään ja reissuun vajaaksi kahdeksi kuukaudeksi. Tässähän tulee ihan ressi, kun ei ehkä ehdi tehdä kaikkea, mitä tahtois! Kun joku väitti, että pitäis opiskellakin?!

Espanjan kanssa mua vähän turhauttaa, kun nähkääs en osaa sitä täydellisesti heti tänne saavuttuani... Vertailen itseäni ranskalaisiin, jotka oppii tän kielen valtavan nopeasti. Tietty suomalaisena en oo sinänsä etulyöntiasemassa, kun ei oo suomi ja espanja ihan hirveen läheistä sukua. Oon kuullut myös aika paljon kommenttia mun Suomi-aksentistani. Viimeksi meidän sohvasurffausisäntä sanoi, että muiden espanjat on ns. neutraaleja, mutta mun espanja on Espanjan espanjaa. Et joo, ei taida olla tarttunut Chilen espanja ihan vielä, haha. :D Kai tämä tästä pikkuhiljaa, ainakin opin kemian sanastoa espanjaksi...

Etelänlomailua hypotermiaa peläten

Hoksattiin vaihtareiden kesken muutama viikko sitten, että 1) talvi lähestyy, ja 2) meillä oli ikään kuin lomaa viikon verran. Luonnollinen ratkaisu kyseisessä tilanteessa oli siis ottaa hieman omaa lomaa lisäksi ja suunnata ennen rehellisiä talvikelejä 12 päiväksi patikoimaan Etelä-Amerikan kaukaisimpaan kolkkaan, Patagoniaan.

Näin jälkeenpäin omasta sängystä Valparaíson lämmöstä on hyvä todeta, että reissu oli ihan mieletön. Kahdeksan yötä teltassa, kaksi bussissa, yksi ihan oikeassa talossa. Kahdeksan päivää käpöttelyä - puolet Chilen Cerro Castillon luonnonpuistossa sateessa ja puolet Argentiinan El Chalténissa auringossa. Seitsemän ystävällistä kuskia, jotka kuljettivat haisevia liftareita lähemmäs kohdetta. 140 km kävelyä bräniköillä vaelluskengillä - mutta ainoastaan neljä pientä rakkoa! Pisin tauko tukan pesemisessä sitten vuosiin. Enemmän maapähkinävoita kuin 22 vuodessa yhteensä, eli kokonainen purkillinen... Maailman kauneinta luontoa ja elämäni kylmimpiä öitä. Patagonia kohteli minua hyvin - palattava on!

Epämukavuusalue tuli hyvinkin tutuksi retkemme ensimmäisen puolikkaan aikana. Ensimmäisen yön hyytävyys ja teltan jäätyminen yllätti naiivit vaihtarit, minkä jälkeen saikin jännittää joka ilta, että josko sitä tulevana yönä päätyykin hypotermiaan. Toiset yöt olivat ihan mukavia, mutta toisina päällä oli kaikki mahdollinen puhtaista likaisiin vaatteisiin ja talvitakkiin, ja siltikin kahden hengen teltassa kolmistaan lusikoidessa sai heräillä aamuyöstä armottomaan kylmyyteen. Lisäksi ei-niin-kaivattu ystävämme vesisade oli läsnä neljästä päivästä kolme Cerro Castillossa. Mikäs siinä palellessa, kun vaatteita ei saanut kuivaksi moneen päivään. Mutta hauskaa oli!

Hyytävään pakkasaamuun heräämistä ja maailman parhaimman kaurapuuron keittelemistä.

 

Kuvat Cerro Castillosta jäivät aika vähiin, sillä taidettiin missata kaikki näkemisen arvoinen sumun ja sateen takia. Kahden ylläolevan kuvan välillä kului aikaa ehkä muutama minuutti - tyypillinen Patagonian sää. :D Cerro Castillossa vaellettiin noin 60 kilometriä neljässä päivässä. Reitti oli paikoitellen aika haastavakin. Ylitettiin jokia kahlaten, liukasteltiin mudassa, kiipeiltiin suurien kivilohkareiden seassa vuorelle ja yritettiin laskeutua turvallisesti jyrkkiä mäkiä sateen ja sumun nostaessa vaikeusastetta. Muihin turreihin törmäsi pääasiassa leirintäalueilla, eli melkoisen rauhassa saatiin olla.









Jaettiin meidän kymmenen hengen porukka pareihin ja lähdettiin koettamaan onneamme liftauksen saralla. Kohteena oli Argentiinan vaelluspääkaupunkina pidetty El Chaltén reilun 700 kilometrin päässä. Sanottiin "Nos vemos en Chalten" toivoen kaikkien pääsevän perille - ja peukut pystyyn. Minä ja Felix murruttiin ekana, sillä onnistuttiin jotenkin puhumaan itsellemme ihan huomattavasti normaalihintaa halvempi yöbussi (never in Finland -juttuja, tais mennä rahat suoraan kuljettajan pussiin)... Muut saapuivat paikalle ripotellen kolmen päivän sisällä, ja jollain äärimmäisen hyvällä tuurilla kaikki kymmenen henkeä oli yhdessä noin viisi minuuttia ennen paluubussin lähtemistä. :D

Chalten oli vaelluspaikkana tosi erilainen kuin vähemmän tunnettu Cerro Castillo. Reitit olivat helppokulkuisia, keski-ikä korkeammalla ja eksymisen vaaraa ei ollut, sillä ihmisiä tuli vastaan jatkuvasti. Aika monet holat tuli siis huikattua. Mutta keli suosi - nähtiin paljon aurinkoa ja sinistä taivasta! Yöt toki olivat hyytäviä, kun etelämmässä oltiin.

Vaellushommat ja netittömyys oli aika rentouttavaa sinänsä. Tutustuttiin paremmin reissukavereiden kanssa, pelattiin korttia, sönkättiin rikkinäistä espanjaa ja yritettiin oppia madridlaiselta Beléniltä edes vähän parempaa. Kävellessä kinasteltiin kenen repusta kunakin päivänä kokattaisiin ja illalla sitten yhdessä loihdittiin hienoja gourmetillallisia kaasukeittimellä. Useimmiten kasvismössöä kera pastan, riisin tai couscosin. Syötiin ihan sairaasti avokadoja, tomaattia, leipää, pähkinöitä, maapähkinävoita ja kaurapuuroa. Ja mikä parasta: syöminen oli suoraan pois rinkan painosta!







 

Viimeisenä päivänä Chaltenissa kiivettiin Laguna de Los Tresin päälle aamutuimaan näkemään auringonnousu! Itse kapusin kyseiselle nyppylälle toista kertaa ja olin ihan rikkirättipoikki. (Onneksi ylhäällä kokattiin makoisaa aamupalapuuroa ja kahvia!) Mun reissukaverit olivat ehkä hitusen itseäni kokeneempia vaeltajia, ja lisäksi niiden hitusen pidemmillä jaloilla pääsi pinkomaan melkoisen lujaa tahtia. Voin sanoa, että eivät ne kahdeksan päivää rinkka selässä mulle mitään sunnuntaikäveleskelyä olleet. Juuri ja juuri pysyin perässä, haha.

 

Olin etelämmässä kuin koskaan aiemmin elämässäni - ja se näkyi kotimatkassa. Se nimittäin kesti kaksi vuorokautta. Yöbussi, liftaus, yö sohvasurffaten paikallisen matkailuyrittäjän kotona, lautta, bussi, lentokone, bussi, micro. Kotona odotti kahden päivän kouluviikko täynnä kokeita - epämiellyttävän stressin heräillessä kipastiin Ingvildin kanssa ostamaan paluumatkat pääsiäisviikonlopun reissuun. Menot oli loppu, mutta toivottavasti peukalo kuljettaa.