Todos Contamos

Chilessä suoritettiin tänään väestönlaskenta! Kyse on sen verran tärkeästä asiasta, että tänään oli kansallinen vapaapäivä, feriado irrenunciable, eli aivan kaikki koko maassa täytyi olla kiinni. Ihmisiä ohjeistettiin pysymään kodeissaan, ja censistat eli laskijat kävivät koko maan jokaisessa kodissa täyttämässä kyselylomakkeen. Lomakkeeseen täytettiin kaikki asunnossa asuvat henkilöt ja kerättiin kaikenlaisia tietoja tilastoja varten, kuten ikä, ammatti, koulutusaste, syntymäpaikka, intiaaniryhmään kuuluminen. Lopuksi oveen lätkäistiin tarra Censo 2017, censista poistui ja oltiin taas vapaita liikkumaan. Sama rumba toimitetaan normaalisti kymmenen vuoden välein, mutta tällä kertaa viiden vuoden takaisessa laskennassa oltiin möhläilty jotenkin, ja laskenta täytyi uusia vähän aiemmin.

Tää väestönlaskenta vaikutti aluksi taas lähinnä joltain vitsiltä länkkärille. :D Oikeesti, vapaapäivä? Ja oikeesti, koko maan kaikissa taloissa käy joku laskemassa ihmiset? Ja ihan oikeesti, nää kaikki kerätyt tiedot täytetään paperille? Chileläisillä kuitenkin on myös henkilötunnukset ja varmaan jonkunlainen tietokanta, jossa jopa mäkin olen listattuna. Censaamiseen osallistuivat kaikki kunnan työntekijät ja joukko vapaaehtoisia, mm. yliopisto-opiskelijoita. Aika monta tyyppiä tarvitaan laskemaan yhden päivän aikana esim. Santiagon seitsemän miljoonaa asukasta. Varmaan muutama tyyppi tarvitaan myös jälkikäteen purkamaan näitä tietoja tilastoiksi. Eivät meinaa olleet mitään optisia lomakkeita...

Elämä rullaa täällä oikein mukavasti eteenpäin. Espanja sujuu paremmin, yliopisto kuormittaa yllättävän paljon, Valparaísosta paljastuu jatkuvasti lisää löydettävää. En ole enää täysin hukassa, vaan tiedän mistä etsiä mitäkin. Päivästä toiseen selviytymisen sijaan voi keskittyä esimerkiksi kamuihin tai liikuntaan tai vaikka siihen opiskelemiseen – ihan normaalin arjen pyörittämiseen.

Osaan jo (useimmiten) jäädä bussista pois oikeassa kohdassa. Se ei ole näissä paikallisissa pikkubusseissa eli microissa ihan itsestäänselvää, sillä ne kaahaavat ympäristöstä riippumatta täysillä, ja niitä linjoja ja eri reittejä on paljon. Bussipysäkkejä on, mutta ne eivät ole niin justiinsa - kyytiin voi hypätä ja pois voi jäädä muuallakin. Aikataulutkin kai periaatteessa on olemassa. Julkista liikennettä pyörittää monta eri yritystä, ja niistä monilla on vähän eri hinnat. Suomessa mulla ei ikinä ole käteistä saatika sitten pikkukolikoita, mutta täällä niitä on vaan oltava, kun jokainen matka maksetaan erikseen. Tässä kuussa (ties kuinka monen viikon prosessin jälkeen...) saan ehkä opiskelijakorttini julkiseen liikenteeseen, jolloin bussimatkat maksaa enää muutamia kymmeniä senttejä.

Yliopisto täällä on melkoisen paljon erilaista kuin Suomessa. Vaikka veikkaisin tämän tietynlaisen koulumaisuuden sopivan mulle paremmin kuin Suomen akateemisen vapauden, ei tulokset (ainakaan yhdellä kurssilla) ole olleet järin ihmeellisiä. Voi olla, että mun prioriteettijärjestys ei vieläkään suosi opiskelua ihan hirveesti. Tai voi olla, että tää espanjaksi vaikeiden asioiden opiskelu oikeasti on aika hankalaa. Onneksi mulla on Aallon puolesta varaa dropata yksi kurssi...

Pikkubussi eli micro. Kohtuullisen pomppivaa kyytiä, ja välillä kuski ei jaksa oviakaan sulkea, vaikka vauhtia on 70 km/h. Jarrutukset ja kiihdytyksetkin tottakai tehdään niin nopeasti kuin mahdollista. Ihan viihteellistä jokapäiväinen kouluun matkustaminen!

Valparaíson kaupat ja palvelut ovat keskittyneet tasaiselle alueelle meren ja cerrojen eli vuorten väliin. Varsinkin pimeällä noi horisontissa kohoavat cerrot ovat valoineen aika siisti näky!

Kotikatu! Meidän talo on tuo valkoinen tien päässä. Huomatkaa myös sähköjohtojen järjestyneisyys. Mietityttää, pysyykö joku noista vielä kärryillä...