Etelänlomailua hypotermiaa peläten

Hoksattiin vaihtareiden kesken muutama viikko sitten, että 1) talvi lähestyy, ja 2) meillä oli ikään kuin lomaa viikon verran. Luonnollinen ratkaisu kyseisessä tilanteessa oli siis ottaa hieman omaa lomaa lisäksi ja suunnata ennen rehellisiä talvikelejä 12 päiväksi patikoimaan Etelä-Amerikan kaukaisimpaan kolkkaan, Patagoniaan.

Näin jälkeenpäin omasta sängystä Valparaíson lämmöstä on hyvä todeta, että reissu oli ihan mieletön. Kahdeksan yötä teltassa, kaksi bussissa, yksi ihan oikeassa talossa. Kahdeksan päivää käpöttelyä - puolet Chilen Cerro Castillon luonnonpuistossa sateessa ja puolet Argentiinan El Chalténissa auringossa. Seitsemän ystävällistä kuskia, jotka kuljettivat haisevia liftareita lähemmäs kohdetta. 140 km kävelyä bräniköillä vaelluskengillä - mutta ainoastaan neljä pientä rakkoa! Pisin tauko tukan pesemisessä sitten vuosiin. Enemmän maapähkinävoita kuin 22 vuodessa yhteensä, eli kokonainen purkillinen... Maailman kauneinta luontoa ja elämäni kylmimpiä öitä. Patagonia kohteli minua hyvin - palattava on!

Epämukavuusalue tuli hyvinkin tutuksi retkemme ensimmäisen puolikkaan aikana. Ensimmäisen yön hyytävyys ja teltan jäätyminen yllätti naiivit vaihtarit, minkä jälkeen saikin jännittää joka ilta, että josko sitä tulevana yönä päätyykin hypotermiaan. Toiset yöt olivat ihan mukavia, mutta toisina päällä oli kaikki mahdollinen puhtaista likaisiin vaatteisiin ja talvitakkiin, ja siltikin kahden hengen teltassa kolmistaan lusikoidessa sai heräillä aamuyöstä armottomaan kylmyyteen. Lisäksi ei-niin-kaivattu ystävämme vesisade oli läsnä neljästä päivästä kolme Cerro Castillossa. Mikäs siinä palellessa, kun vaatteita ei saanut kuivaksi moneen päivään. Mutta hauskaa oli!

Hyytävään pakkasaamuun heräämistä ja maailman parhaimman kaurapuuron keittelemistä.

 

Kuvat Cerro Castillosta jäivät aika vähiin, sillä taidettiin missata kaikki näkemisen arvoinen sumun ja sateen takia. Kahden ylläolevan kuvan välillä kului aikaa ehkä muutama minuutti - tyypillinen Patagonian sää. :D Cerro Castillossa vaellettiin noin 60 kilometriä neljässä päivässä. Reitti oli paikoitellen aika haastavakin. Ylitettiin jokia kahlaten, liukasteltiin mudassa, kiipeiltiin suurien kivilohkareiden seassa vuorelle ja yritettiin laskeutua turvallisesti jyrkkiä mäkiä sateen ja sumun nostaessa vaikeusastetta. Muihin turreihin törmäsi pääasiassa leirintäalueilla, eli melkoisen rauhassa saatiin olla.









Jaettiin meidän kymmenen hengen porukka pareihin ja lähdettiin koettamaan onneamme liftauksen saralla. Kohteena oli Argentiinan vaelluspääkaupunkina pidetty El Chaltén reilun 700 kilometrin päässä. Sanottiin "Nos vemos en Chalten" toivoen kaikkien pääsevän perille - ja peukut pystyyn. Minä ja Felix murruttiin ekana, sillä onnistuttiin jotenkin puhumaan itsellemme ihan huomattavasti normaalihintaa halvempi yöbussi (never in Finland -juttuja, tais mennä rahat suoraan kuljettajan pussiin)... Muut saapuivat paikalle ripotellen kolmen päivän sisällä, ja jollain äärimmäisen hyvällä tuurilla kaikki kymmenen henkeä oli yhdessä noin viisi minuuttia ennen paluubussin lähtemistä. :D

Chalten oli vaelluspaikkana tosi erilainen kuin vähemmän tunnettu Cerro Castillo. Reitit olivat helppokulkuisia, keski-ikä korkeammalla ja eksymisen vaaraa ei ollut, sillä ihmisiä tuli vastaan jatkuvasti. Aika monet holat tuli siis huikattua. Mutta keli suosi - nähtiin paljon aurinkoa ja sinistä taivasta! Yöt toki olivat hyytäviä, kun etelämmässä oltiin.

Vaellushommat ja netittömyys oli aika rentouttavaa sinänsä. Tutustuttiin paremmin reissukavereiden kanssa, pelattiin korttia, sönkättiin rikkinäistä espanjaa ja yritettiin oppia madridlaiselta Beléniltä edes vähän parempaa. Kävellessä kinasteltiin kenen repusta kunakin päivänä kokattaisiin ja illalla sitten yhdessä loihdittiin hienoja gourmetillallisia kaasukeittimellä. Useimmiten kasvismössöä kera pastan, riisin tai couscosin. Syötiin ihan sairaasti avokadoja, tomaattia, leipää, pähkinöitä, maapähkinävoita ja kaurapuuroa. Ja mikä parasta: syöminen oli suoraan pois rinkan painosta!







 

Viimeisenä päivänä Chaltenissa kiivettiin Laguna de Los Tresin päälle aamutuimaan näkemään auringonnousu! Itse kapusin kyseiselle nyppylälle toista kertaa ja olin ihan rikkirättipoikki. (Onneksi ylhäällä kokattiin makoisaa aamupalapuuroa ja kahvia!) Mun reissukaverit olivat ehkä hitusen itseäni kokeneempia vaeltajia, ja lisäksi niiden hitusen pidemmillä jaloilla pääsi pinkomaan melkoisen lujaa tahtia. Voin sanoa, että eivät ne kahdeksan päivää rinkka selässä mulle mitään sunnuntaikäveleskelyä olleet. Juuri ja juuri pysyin perässä, haha.

 

Olin etelämmässä kuin koskaan aiemmin elämässäni - ja se näkyi kotimatkassa. Se nimittäin kesti kaksi vuorokautta. Yöbussi, liftaus, yö sohvasurffaten paikallisen matkailuyrittäjän kotona, lautta, bussi, lentokone, bussi, micro. Kotona odotti kahden päivän kouluviikko täynnä kokeita - epämiellyttävän stressin heräillessä kipastiin Ingvildin kanssa ostamaan paluumatkat pääsiäisviikonlopun reissuun. Menot oli loppu, mutta toivottavasti peukalo kuljettaa.