Ikävä omaan elämään

Pari kirjoitusta sitten pääsin sanomasta, ettei tässä pahemmin ole koti-ikävää tai kulttuurishokkeja koettu. Jäi koputtamatta puuta, sillä sittenhän se iski. Ihan rehellisesti sanottuna viimeisimmät viikot olivat tähän mennessä vaihdon raskaimpia, mutta sekin kuuluu asiaan. Huonommat ajat tuovat kontrastia tähän kokemukseen, jolloin taas arvostaa hyviä hetkiä enemmän. Nyt menee taas oikein mainiosti, arki pulputtaa tasaisen iloisesti eteenpäin.

Huhtikuun puolivälin tienoilla teekkarit aloittivat Wapun juhlinnan Suomessa, mitä ei sosiaalisesta mediasta todellakaan voinut olla huomaamatta. Wapun, tämän teekkareiden joulun lähestyminen aiheutti pientä koti-ikävää, kun Suomessa oli kaikkia hauskuuksia ja "vain tänä vuonna tapahtuvia sairaan siistejä juttuja". Ja täällä mä ikävöin ruisleipää ja ärsyynnyin paikallisista tavoista - muun muassa siitä, että yliopistolla yhden paperin tulostaakseen täytyy saapua paikalle ennen klo 17, ravata kahden kerroksen välillä milloin mitäkin maksua (3 senttiä per paperi) ja kuittia ja todistetta hakemassa ja asioida kolmen henkilön kanssa. (Siis oikeasti, Aallon mobileprint on parasta luksusta.)

Sitten tulivat ne maanjäristykset, ja joku ruisleipäikävä muuttui aika pieneksi asiaksi sen vajaan viikon kestäneen pelon ja höykytyksen rinnalla. Väsymys painoi, kun öisin heräili muutaman tunnin välein järistyksiin sydän pamppaillen, minkä jälkeen ei uni aina tullutkaan niin helposti. Jokailtainen "Toivottavasti nähdään huomenna"-vitsi ei aina naurattanut liikaa. Koulussa kahden aineen kanssa meni äärimmäisen kurjasti, kun kokeissa 55 %:n läpipääsyraja häilyi saavuttamattomissa. Jokaviikkoinen testatuksi tuleminen stressasi ja opiskelumotivaatiota saati sitten -menestystä ei tosiaankaan ollut sen enempää kuin Suomessakaan. Oli ikävä omaan turvalliseen ja helppoon elämään Suomessa, ja ennen kaikkea ystäviä, jotka ovat olleet mukana matkassa muutamasta vuodesta muutamaan vuosikymmeneen, ja puhuvat kieltä, jota pystyn ymmärtää ja tuottaa ihan oikeasti täydellisesti. On vähän rankkaa, kun puhun täällä aina espanjaa tai saksaa - paitsi välillä Ingvildin kanssa väsyneinä salaa ollaan huonoja vaihtareita ja vaihdetaan englantiin... Koskaan ei saa ilmaistua itseään ihan kunnolla, eikä ymmärrä ympärillä tapahtuvia asioita täysin. Välillä myös tuntuu, että kielimuuri jyrää koko persoonan ja mun loputtoman hauskuuden... :D

Pakenin Wappu-kateutta kavereiden kanssa Argentiinan puolelle Mendozaan. Siellä paistoi aurinko, viini oli hyvää ja halpaa, ja vuorille kapuaminen palkitsevaa. Kiipeilykeskuksen reitit oli vaihdettu, ja vasen kyynärpää tuntui lähes parantuneen tammikuisesta Alppi-onnettomuudesta (enää puuttuu lihakset!). Valparaíson kukkulat on vieläkin mielettömiä. Bussimatkat maksaa enää 23 snt. Parin viikon päästä on viikon loma, ja Etelä-Amerikka on avoinna. On aika kiva tulla kotiin, kun talo on pystyssä ja seiniin ei ole tullut lisää halkeamia. Oon oppinut espanjaa. Kuukauden 40 euron arvoisessa paketissa Chileen matkustaneet Reissumiehet olivat ehkä arvokkaimpia ruisleipiä, joita oon koskaan syönyt. Nää ihmiset täällä on mahtavia. Avokadot on halpoja ja paljon parempia kuin Suomessa. En enää inhoa reggaetonia. Elämä on aika siistiä ja jännittävää!